Maksuviivästysdirektiivi

Maksuviivästykset ovat yleinen ongelma EU:ssa. Vaarana on, että isojen kansainvälisten konsernien maksukäytännöt pitkine maksuaikoineen rantautuvat tytäryhtiöiden kautta Suomeenkin. Pitkät maksuajat ovat meille vieras käytäntö, joka voi aiheuttaa ongelmia esimerkiksi pienemmille yhtiöille maksunsaajina. Lisäksi monissa, erityisesti Etelä-Euroopan jäsenmaissa sovelletaan perusteettoman pitkiä maksuaikoja sopimuksissa, joissa toisena osapuolena on julkisen sektorin toimija. Maksuviivästyksiä koskeva Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi astui voimaan 8.3.2011. Direktiivi sääntelee elinkeinonharjoittajien välisiä sopimuksia ja julkisyhteisön hankintoja. Direktiiviä ei sovelleta yritysten ja kuluttajien välisiin sopimuksiin. Direktiivin mukaan jäsenvaltioilla on kaksi vuotta (maaliskuuhun 2013) aikaa panna uudet säännökset täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä. Suomen kannalta se tarkoittaa muutoksia ainakin korkolakiin ja perintälakiin sekä uutta sääntelyä julkisten viranomaisten maksuajoista. Kysymyksessä on luonteeltaan ns. minimidirektiivi eli jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa säännöksiä, jotka suojaavat velkojaa tehokkaammin kuin direktiivin säännökset. Vastaisuudessa elinkeinonharjoittajan oikeus viivästysseuraamukseen ei riipu enää siitä, missä jäsenvaltiossa velallisen kotipaikka on ja minkä jäsenvaltion lainsäädäntöä kyseiseen velkomukseen sovelletaan. Direktiivin tavoitteena on lieventää maksuviivästyksistä yritysten maksuvalmiudelle ja taloushallinnolle aiheutuvia negatiivisia vaikutuksia sekä helpottaa sisämarkkinoiden kaupallista toimintaa. Maksuaika ja viivästyskorko Direktiivin mukainen yleinen maksuaika on 30 päivää. Sitä sovelletaan sekä yritysten välisissä että yritysten ja julkisten viranomaisten välisissä kaupallisissa suhteissa. Mainittu maksuaika ei kuitenkaan ole ehdoton vaan osapuolet voivat sopia maksuajoista vapaasti 60 päivään saakka. Suomessa maksuaikavelvoitteista esitettiin direktiivin valmisteluvaiheessa kriittisiä mielipiteitä. Mm. Elinkeinoelämän keskusliitto vastusti ensinnäkin maksuaikavelvoitteen asettamista yritysten välisiin sopimuksiin, koska tähänkin asti oli noudatettu sopimusvapautta. Toisaalta EK ei olisi sallinut julkisille viranomaisille mahdollisuutta sallia joustoa 30 päivästä 60 päivään. Myös viivästyskoron suuruudesta käytiin direktiivin säätämisvaiheessa keskustelua. Lopulta kompromissina viivästyskoroksi hyväksyttiin viitekorko + 8 %. Direktiivin sanamuodon mukaan laillisella viivästyskorolla tarkoitetaan yksinkertaista viivästyskorkoa, jonka määrä vastaa viitekorkoa korotettuna vähintään kahdeksalla prosenttiyksiköllä. Viitekorko on euromaiden osalta Suomen korkolain tavoin Euroopan keskuspankin määrittämä korko. EU-jäsenvaltiossa, jonka rahayksikkö ei ole euro, viitekorko on ko. jäsenvaltion keskuspankin määräämä vastaava korko. Direktiivin mukaan velkojalla on oltava oikeus viivästyskorkoon niin yritysten välisissä kuin yritysten ja julkisten viranomaisten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen. Perintämenettely ja -kulut  Uutuutena tämänhetkiseen suomalaiseen käytäntöön viivästyskoron tullessa maksettavaksi on velkojalla oikeus saada velalliselta vähintään 40 euron suuruinen kiinteä korvaus perintäkuluistaan. Velkojalla on oikeus tähän korvaukseen riippumatta viivästyksen kestosta tai perinnän kohteena olevan saatavan suuruudesta. Tämän korvauksen saaminen ei myöskään edellytä maksumuistutuksen tekemistä. Kiinteän summan lisäksi velkojalla on oikeus saada velalliselta kohtuulliset ja todennettavissa olevat lisäkulut, kuten lakimiehen tai perintätoimiston käyttämisestä aiheutuneet kulut. Kohtuuttomat sopimusehdot Jäsenvaltioiden on omassa lainsäädännössään varmistettava, joko että maksupäivää tai -aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan. Direktiivin mukaan sopimattomina ehtoina pidetään yleensä mm. ehtoja, joiden mukaan viivästyskorkoa ei voida periä tai perintäkuluista ei voi saada korvausta. Riidattomien saatavien perintämenettely Direktiivin mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että velkoja voi velan määrästä riippumatta nopeutetussa menettelyssä saada asiassa täytäntöönpanokelpoisen ratkaisun. Suomessa on jo olemassa ns. riidattomia saatavia koskeva menettely tuomioistuimessa, joten direktiivi ei tältä osin aiheuttane muutoksia nykyiseen käytäntöön. Direktiivin täytäntöönpanon valmistelu Suomessa direktiivin täytäntöönpano edellyttää merkittäviä muutoksia maksuaikoja ja maksuviivästysten seuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön. Keskeisimmät muutokset löytyvät hallituksen esityksestä HE 57/2012. Tavoitteena on uudistaa perintälakia siten, että lain säännökset nykyistä tehokkaammin varmistavat hyvän perintätavan noudattamisen ja sen, että korvattavat perintäkulut lähtökohtaisesti kattavat velkojalle perinnästä tosiasiassa aiheutuneet kohtuulliset kustannukset.