007 ja erittäin salaiset lisenssineuvottelut

Mikko Jalkanen

Blogit

04.05.2016

Olisi varsin mielenkiintoista tarkastella sitä kuvitteellista oikeustointa, jolla Britannian salainen palvelu MI6 myöntää James Bondille tai jollekin hänen vähemmän tunnetulle kollegalleen sen kuuluisan luvan tappaa. License to Kill -teema tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1989 ilmestyneen Bond -elokuvan myötä, mutta ainakin itsellä tuon ihmisoikeuksia rikkovan valtaoikeuden myönnön syvällisempi pohdinta jäi räiskintäelokuvan varjoon. Nyt kun lisensoinnin maailmasta on kertynyt kokemusta, voi asialla jo hieman pykälöidä – tosin pilke silmäkulmassa ja vakavaa asiaa ihannoimatta.

Olettaisin ensinnäkin, että tappolisenssi myönnettäisiin ilman maantieteellisiä rajoituksia. Jos työsopimus edellyttää rajatonta matkustusta, niin oikeudet on hyvä olla kunnossa kaikkialla minne työtehtävät vievät. Toiseksi lähtisin siitä, että koska hyvät työkaverit ovat kullan arvoisia, lisenssin ei tulisi olla yksinomainen, vaan salainen palvelu voisi myöntää vastaavan lisenssin myös muille agenteille. Hyväksyisin ehdoitta myös sen, että lisenssiä ei voida agentin toimesta myöntää eteenpäin. Näiltä osin yhtymäkohdat perinteisempään lisenssioikeuteen ovat selvästi hahmotettavissa ja voisin todeta hypoteettiselle asiakkaalleni – kutsutaan häntä vaikka salanimellä James – ehtojen olevan hänen kannaltaan hyväksyttävissä.

Jamesin työ ei ole tavallista ja varsin ikävää on, että käsikirjoittajan vaatimusten perusteella hän joutuisi todellisuudessa käyttämään lisenssiä. Normaalisti lisenssinsaaja maksaa saamastaan lisenssioikeudesta rojalteja, mutta tässä tapauksessa pyrkisin täysin rojaltivapaaseen lisenssiin. Olisi kohtuutonta, että James joutuisi maksamaan siitä, että hän tekee makaaberia työtään lisenssinantajan lukuun.

Lisenssinantaja saattaisi haluta Jamesin lisenssiin erilaisia rajoituksia. Ne voisivat olla vaikkapa toimialakohtaisia, eli lisenssioikeutta voisi käyttää vain pahoihin ihmisiin. Koska lisenssioikeuden ylittämisestä voi liike-elämässäkin seurata ikävyyksiä, vaatisin tässä tapauksessa sopimukseen selvät pelisäännöt ja määrittelyt siitä, mitä ne pahat ihmiset oikeasti ovat ja miten toimia tulkintatilanteessa.

Asianajajana joutuisin kiinnittämään Jamesin huomion myös siihen, että onko lisenssinantaja ylipäänsä oikealla asialla ja onko sillä riittävät valtuudet lisenssin myöntämiseen. Jotta lisenssi olisi Jamesin kannalta kunnossa, salaisella palvelulla tulisi nimittäin olla rajoittamaton oikeus tällaisen lisenssin myöntämiseen. Vastauksen pitäisi olla kielteinen ilman juridiikkaakin eikä tällaista oikeutta luonnollisestikaan ole. Mutta teoriassa – ja elokuvissa – Englannin valtio voisi tosin määrittää lainsäädäntönsä niin, että sen salainen palvelu olisi immuuni rikoslaille, mutta silloinkin toiminta olisi mahdollista vain Englannissa.

Jos James joutuisi käyttämään lisenssioikeuttaan, ei hänelle voisi suositella tavanomaista velvollisuutta raportoida lisenssioikeuden käyttämisestä lisenssinantajalle. Ihmisoikeussopimusten ja rikosoikeudellisten periaatteiden valossa Jamesilla tulisi olla täysi oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen.

Lisenssin käyttäminen loukkaisi lakia jokaisessa valtiossa, jossa tappaminen on rikos. Toiminta rikkoisi siis kolmannen oikeuksia ja rikottu osapuoli voisi ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin rikkojaa vastaan. Kolmannen omistamien IPR-oikeuksien tahallinen tai tahaton loukkaaminen on vakava paikka normaalissa bisneksessäkin, mutta tässä tapauksessa Jamesille koituvat seuraukset voivat olla jotain ihan muuta.

Lisenssiehtojen läpikäynti on vasta alussa, mutta oikeuden vastaanottaminen alkaa tuntua Jamesin kannalta erittäin huonolta idealta. Tässä vaiheessa saattaisimme Jamesin kanssa juoda toisenkin kupin teetä tai lähteä elokuviin pohtimaan alan vaihtoa.