KKO pyytää ennakkoratkaisua EU:n tuomioistuimelta maksuehtolain sovellettavuudesta

Kimmo Tenhovirta

Blogit

05.07.2021

Olen ollut avustamassa päämiestäni asiassa, missä päämieheni on velkonut asiakkaaltaan viivästyskorkoa sekä vakiokorvauksia myöhässä maksetuista laskuista. Asiassa on ollut riidatonta, että maksut on suoritettu myöhässä, mutta päämieheni asiakas väittää, että sen ja päämieheni välille on syntynyt osapuolia sitova käytäntö, jonka mukaan laskut on saatu maksaa myöhässä ja päämieheni on näin ollen menettänyt oikeuden periä saatavia. Päämieheni käsityksen mukaan tällaista käytäntöä ei voi syntyä, koska kukin asiakkaan tekemä tilaus on yksittäinen sopimus asiakkaan ja päämieheni välillä, johon sovelletaan tilauksen yhteydessä sovittuja sopimusehtoja. Yritysten välisten laskujen maksamista säätelee lisäksi laki kaupallisten sopimusten maksuehdoista vuodelta 2013, joka on tältä osin pakottavaa oikeutta, eikä siten anna mahdollisuutta osapuolille sopia siitä, ettei velkojalla olisi oikeutta periä viivästyskorvauksia. Maksuehtolaki perustuu maksuviivästysdirektiiviin vuodelta 2011.

Asiaa on käsitelty ensin käräjäoikeudessa ja sittemmin hovioikeudessa, jotka molemmat tulivat siihen lopputulokseen, että osapuolten välille oli syntynyt käytäntö, jonka mukaan päämieheni asiakkaalla oli oikeus maksaa laskut myöhässä. Saimme kuitenkin päämiehelleni valitusluvan Korkeimpaan oikeuteen.

Nyt Korkein oikeus on päättänyt pyytää asiassa Euroopan Unionin tuomioistuimen (EUT) ennakkoratkaisua. Asiassa on KKO:n käsityksen mukaan nimittäin epäselvää, soveltuuko vuonna 2013 voimaan tullut maksuehtolaki lainkaan osapuolten väliseen sopimussuhteeseen. Väitetyn osapuolten välisen käytännön on väitetty alkaneen ennen lain voimaantuloa ja laissa on voimaantulosäännös, jonka mukaan lakia noudatetaan ainoastaan sen voimaantulon jälkeen tehtyihin sopimuksiin.

KKO:n mielestä epäselvää onkin se, voidaanko maksuviivästysdirektiivin ja siten maksuehtolain soveltamisalan ulkopuolelle jättää sopimuskäytäntö, jota on noudatettu osapuolten välisessä sopimussuhteessa ennen maksuehtolain voimaantuloa, vaikka yksittäiset tilaukset, joista viivästysseuraamuksia peritään, on tehty maksuehtolain voimassa ollessa.

Tämä yksittäinen kysymys on jo sellaisenaan merkittävä. On nimittäin hyvin todennäköistä, että velkojat perivät saatavia, joihin liittyvä sopimussuhde – joko nimenomainen taikka konkludenttinen – ulottuu kahdeksaa vuotta kauemmas. KKO:n ennakkoratkaisun perusteella velkojalla sitten joko on taikka ei ole oikeutta viivästyskorvaukseen yksittäisten tilausten perusteella myöhässä maksetuista saatavista maksuehtolain perusteella. Tiedossani kuitenkin on, että nyt käsiteltävänä olevan asian lisäksi Korkeimman oikeuden käsiteltäväksi on tulossa lisää samaan asiakokonaisuuteen liittyviä merkittävää oikeuskäytäntöä luovia kysymyksiä. KKO on antanut esimerkiksi valitusluvan valitukselle, missä käsitellään sitä, onko velkojalla oikeutta viivästyskorkoon tilanteessa, missä velallisen maksama suoritus ei ole velkojan käytettävissä eräpäivänä. Maksuviivästysdirektiivi ja maksuehtolaki nimittäin lähtevät siitä, että saatava on oltava velkojan tilillä eräpäivänä. Tällöin ei välttämättä riitä, että maksu suoritetaan eräpäivänä, jos maksu menee velkojan tilille eräpäivää seuraavana päivänä esimerkiksi pankkiryhmien välillä tapahtuvien maksujen viivästysten vuoksi.  Tästä olen kirjoittanut blogissamme jo vuonna 2018.

Olemme pääsemässä harvinaiseen joukkoon. KKO on pyytänyt viime vuosina EUT:lta ennakkoratkaisua vuosittain 1-4 kertaa. Asian käsittely EUT:ssa kestää 1-2 vuotta, jonka ajan kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävänä oleva asia on keskeytyksissä. KKO:n ratkaisu asiassa on siis odotettavissa viimeistään vuonna 2023.