Korkein oikeus on antanut merkittävän ennakkoratkaisun maksuehtolain sovellettavuudesta
Olen viimeksi tässä blogissa kirjoittanut siitä, että KKO:ssa on ollut ratkaistavana päämiehemme puolesta tekemämme valitus, jossa oli kysymys kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (ns. maksuehtolain) sovellettavuudesta yritysten välisessä maksuliikenteessä. Nyt KKO on viimeinkin antanut kyseisessä asiassa ratkaisunsa.
KKO:n mukaan sopimuskäytäntö, jonka mukaan päämiehemme asiakasyritys oli voinut maksaa päämiehemme sille lähettämät laskut eräpäivän jälkeen viimeistään kuukauden kuluessa ilman viivästysseuraamuksia, oli maksuehtolain nojalla tehoton. Siten päämiehellämme oli velkojana oikeus kanteessa vaatimiinsa viivästyskorkoihin sekä vakiokorvauksiin perintäkuluista.
Asiassa oli kysymys siitä, että päämiehemme asiakas oli tilannut päämieheltämme erinäisiä tuotteita ja päämiehemme oli laskuttanut asiakasta kunkin tilauksen osalta erikseen lähettämällään laskulla. Osapuolten välillä oli vuodesta 2009 alkaen noudatettu käytäntöä, jonka mukaan asiakas oli voinut maksaa päämiehemme laskut eräpäivän jälkeen viimeistään kuukauden kuluessa ilman viivästysseuraamuksia.
Päämiehemme vaati toukokuussa 2018 kanteessaan, että asiakas velvoitetaan suorittamaan päämiehellemme viivästyskorkoa ja perintäkuluja huhtikuun 2015 ja helmikuun 2018 välisenä ajanjaksona erääntyneiden ja myöhässä maksettujen laskujen osalta. Asiakas kiisti vaatimuksen ja vetosi siihen, että osapuolten välille oli vuosia jatkuneen ja vakiintuneen käytännön perusteella syntynyt vähintään ns. hiljainen sopimus siitä, että asiakas oli voinut maksaa suoritukset kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia. Asiakas väitti, että osapuolten välille oli siten syntynyt sopimus myös siitä, ettei päämiehellämme ollut oikeutta saatavien perinnästä annetun lain mukaiseen vakiokorvaukseen perintäkuluista.
Korkein oikeus pyysi Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua maksuviivästysdirektiivin tulkinnasta. Saatuaan ennakkoratkaisun KKO totesi, että vakiintunut käytäntö oli tullut osapuolia sitovaksi jo ennen kanteen kohteena olevien yksittäisten tilausten tekemistä. Asiassa ei siten voitu katsoa, että päämiehellämme olisi ollut enää yksittäiseen tilaukseen perustuvan laskun maksamisen viivästyessä vapaus valita, ryhtyykö se vaatimaan viivästysseuraamuksia heti maksun myöhästyttyä vai luopuuko se niiden vaatimisesta. Sen vuoksi viivästysseuraamuksista luopumista ei voitu pitää unionin tuomioistuimen antamassa ennakkoratkaisussa edellytetyllä tavalla vapaaehtoisena.
Korkein oikeus katsoi, että osapuolten viivästysseuraamuksia koskeva käytäntö rinnastui sellaiseen sopimusehtoon, jonka perusteella velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon eikä vakiokorvaukseen perintäkuluista. Tällainen osapuolten noudattama sopimuskäytäntö oli kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain pakottavien säännösten nojalla tehoton. Näin ollen päämiehelläni oli oikeus kanteessa vaatimiinsa viivästyskorkoihin sekä vakiokorvauksiin perintäkuluista.
Päätös on erittäin merkittävä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka asiakkaasi olisi aina maksanut laskunsa myöhässä, etkä olisi perinyt niistä viivästysseuraamuksia aiemmin, et ole kuitenkaan menettänyt oikeuttasi viivästyskorvausten perimiseen, ellet ole vapaaehtoisesti kunkin yksittäisen laskun osalta niiden perimisestä luopunut. Pelkkä perimättä jättäminen ei tarkoita vapaaehtoista viivästysseuraamuksista luopumista. Voit näin ollen periä kaikki maksamatta olevat viivästyskorot ja sekä 40 euron vakiokorvauksen niistä laskuista, joiden perusteella maksamatta oleva saatava ei ole vanhentunut yleisessä kolmen vuoden vanhentumisajassa.
KKO:ssa odottaa vielä muutama samaan asiakokonaisuuteen liittyvä päämieheni valitus, joiden lopputuloksesta riippuen on mahdollista, että suomalaisten yritysten välisten maksujen perusteella suoritettavien viivästyskorvausten perintäkäytäntö tulee merkittävästi muuttumaan. Näistä valituksista odotetaan ratkaisuja KKO:sta lähiaikoina ja niistä lisää tulevissa blogeissa.