Law Down Under

Jarkko Ruohola

Blogit

31.05.2016

15 reittilentoa, helikopteri- ja pienkonelentoja, yli 6000 km vuokra-autoilla, juna-, bussi- ja laivamatkoja. Vaellus jäätiköllä, veneretki vuonossa, Tasmanian tuholaisen silittäminen, kosinnan todistaminen Sydneyn oopperatalon lavalla, Uluru, Kakadu, Iso valliriutta, yöpyminen puuhun rakennetussa katoksessa viidakossa.

Minulla tuli tänä keväänä täyteen 25 vuoden työrupeama asianajotoimistossa ja nuorin lapsistamme kirjoitti ylioppilaaksi. Nämä tapahtumat yhdistettynä kesäkuussa alkamassa olevaan merkittävään luottamustehtävään saivat aikaan päätöksen toteuttaa pitkäaikainen haave: vaimoni ja minä pidimme huhti–toukokuun sapattivapaata ja kiersimme Australiaa ja Uutta-Seelantia.

Koala, emu, kenguru, vallabi, vompatti, krokotiili, vesipuhveli, merileijona, merikilpikonna, riuttahai, kymmeniä kala- ja lintulajeja sekä kämmenen kokoinen hämähäkki olivat joitakin niistä eläinlajeista, joita näimme vapaina luonnossa silmästä silmään. Vaelsimme vuoristossa ja aavikolla, trooppisessa, subtrooppisessa, viileänlauhkeassa sekä vuoristo- ja monsuunisademetsässä.

Kaksi kuukautta ilman sähköpostia ja työpuheluja oli erinomaisen terveellinen irtiotto arjen rutiineista. Neljän päivän snorklausreissu Isolla valliriutalla ja muutamat muut matkan kohteet olivat kännykkäverkon ulkopuolella, jolloin käytössä ei ollut edes nettiä. Liikkuminen luonnossa antaa tilaa ja aikaa ajatella, välillä isojakin asioita. Niistä lisää tulevissa kirjoituksissa.

Kiwit, aussit ja tassit ovat välittömiä, helposti lähestyttäviä ihmisiä. Joidenkin kanssa päästiin vähän syvällisempäänkin keskusteluun, mutta lähes jokainen asiakaspalvelija oli ystävällinen ja hymyilevä. Turisti tunsi itsensä aidosti tervetulleeksi. Olin varautunut ”no worries, mate” -vastaukseen. Kun flat white (coffee) -tilaukseeni ensimmäisen kerran vastattiin ”so eaaazy”, mietin kuitenkin hetken, mitä monimutkaisempaa olisi pitänyt tilata.

Tapasimme matkan aikana joitakin vanhoja tuttuja. Australian asianajajaliiton entisen puheenjohtajan kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun perinteisten tapojen merkityksestä oikeudenkäynneissä. Australiassa kun käytetään brittiläiseen tyyliin viittoja ja peruukkeja, ja moni muukin käytäntö on Suomesta katsottuna vanhakantainen. Silti oikeudenkäynnit sujuvat hyvin. Tapasin parin vuoden tauon jälkeen myös toimistomme kansainvälisen ketjun MSI Global Alliancen sydneyläisen kollegan, joka kertoi Australian talouden olevan varsin hyvässä vauhdissa – ainakin Eurooppaan verrattuna.

Uutisten seuraaminen ei ollut pääasiallinen mielenkiintomme kohde. Luimme kuitenkin silloin tällöin paikallisia sanomalehtiä ja välillä kuuntelimme uutisia autoradiosta. Asianajajan näkökulmasta merkille pantavaa oli oikeusuutisten suuri osuus: Monissa lehdissä oli säännöllisesti 2–3 aukeamaa juttuja eri oikeudenkäynneistä, sekä rikos- että riita-asioista. Välillä kysymys oli julkkisten asioista, mutta usein ihan tavallisten ihmisten tavallisista oikeudenkäynneistä. Queenslandin eräiden lyhyiden radiouutisten kahdeksasta jutusta viisi koski eri oikeudenkäyntejä. (Ainoa ”ulkomaanuutinen” noissa radiouutisissa muuten oli tieto Barack Obaman soitosta Australian pääministerille. Näkökulma valtalehdissäkin oli hyvin kotimaapainotteinen.) Huomio kiinnittyi myös tien varsilla oleviin asianajotoimistojen mainostauluihin: no win, no fee.

Ammatistani huolimatta en toivo suomalaisen yhteiskunnan oikeudellistuvan nykyistä enempää. Mallia ei kannata ottaa Australiasta (eikä Yhdysvalloista). Oikeudellisten asioiden uutisointi voisi kuitenkin lisääntyä Suomessakin. Monet australialaisista lehtijutuista oli kirjoitettu hyvin, ja niistä sai seikkaperäisen kuvan oikeudenkäynneissä merkityksellisistä asioista. Tällaiset uutiset auttavat ihmisiä ymmärtämään, mitä oikeussaleissa tapahtuu. Saattavatpa ne antaa mahdollisuuden arvioida vaikka oman talokauppariidan menestymisen mahdollisuuksia.

Akut on nyt ladattu seuraavien vuosien koitoksia varten. Työt jatkuvat, niin kuin on ilmoitettu.