Lika barn leka bäst – myös työpaikalla?

Jyrki Prusila

Blogit

04.04.2018

Lika barn leka bäst – myös työpaikalla?

Luin sanomalehdestä artikkelin, jonka mukaan rentoutumiseen ja stressinhallintaan markkinoitu mindfulness-tietoisuustaito voi kääntyä myös itseään vastaan. Tämän olivat havainneet Tampereen ja Helsingin yliopistoista olevat tutkijat selvityksessään. Toinen tutkijoista oli selvittänyt olosuhteita ”hyvin kilpailuhenkisessä organisaatiossa, jossa tehdään vaativaa asiantuntijatyötä ja jossa henkilöstöosasto oli myöntänyt, että toiminta on suunniteltu ylitöiden varaan”. Mindfulness-koulutusta oli hankittu paitsi työntekijöiden hyvinvoinnin edistämiseksi myös työnantajamielikuvan päivittämiseksi. Todettakoon, ettei mikään artikkelissa mielestäni viitannut siihen, että kysymys olisi ollut asianajotoimistosta, vaan pikemminkin merkit viittasivat vielä suorittavampaan analysointi- tai muuhun vastaavaan työhön, jossa tulos syntyy puhtaasti ajan funktiona.

Artikkelin mukaan ilmapiiri voi joskus yrityksissä olla sellainen, että kaikkeen työnantajan valitsemaan on suostuttava, ja että ylipäätään työelämän vaatimukset ovat levittäytyneet uusille elämänalueille. Aikaisemmin on tutkittu asiantuntijoiden ulkonäköpaineita, ja nyt kuulemma joissain yrityksissä tarjotaan ruokavaliosovelluksia. Tällä ei varmaankaan ole tarkoitettu yksinomaan henkilöstöruokalan erilaisia menuvaihtoehtoja, vaan ehkä vilpittömässä mielessä ja moderniuden hengessä erilaisia yhteisiä kampanjoita. On tietenkin oikein, että työhyvinvoinnin merkeissä työnantajat järjestävät kaikkea mahdollista, mutta tämä ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että siirrytään kontrolloimaan sitä, mitä työntekijä vapaa-ajallaan tekee tai miten hän huolehtii itsestään yksin tai lähipiirinsä kanssa.

Modernin työnantajan tulee siis nykyaikana mahdollistaa mutta ei valvoa, ja tietenkin reunaehtona on, että tarjottuja etuja käytetään oikein ja henkilökohtaisiin menoihin. Saako työnantajalla olla muita tavoitteita kuin vapaa-ajan harrastuksen tukeminen työssäjaksamisen vuoksi? Erityisesti urheileminen on minua kiinnostanut tässä mielessä, koska en ole mielestäni koskaan urheillut, mutta kuitenkin aina ollut hyvin kiinnostunut jostain yksittäisestä lajista, jonka olenkin sitten todennut myös vaikuttavan jaksamiseen työssä.

En usko puheisiin siitä, että yksittäisten lajien harrastaminen vaikuttaisi enää merkittävästi rekrytointiin, vaikka olenkin ollut töissä yhtiössä, jonka palveluksessa oli paljon suunnistajia, ja vaikka joskus totesinkin, että golfinpeluu olisi syytä aloittaa, jotta voisi käyttää mielekkäästi aikaa erilaisissa johdon seminaareissa. Muistan myös hyvin erään vakuutusyhtiön myyntimiehen tyrmistyksen, kun hän tarjosi golfrundia eräänä keskiviikkona ja löysi konsernijohdosta henkilön, joka ei pelannutkaan golfia. Nythän tällaiset harrastukset selvitetään etukäteen eikä synny niin sanotusti noloja tilanteita.

”Lika barn leka bäst” sanotaan ja tässä mielessä tulisi kai hyväksyä, että yhteiset urheiluharrastukset ovat tekijöitä, jotka parantavat työhyvinvointia ja viihtymistä. Samalla on kuitenkin huolehdittava siitä, ettei menetetä päteviä henkilöitä tai liikaa vaikuteta yksilön valintoihin. Minusta nimittäin riittää, että työnantaja mahdollistaa erilaisia virike-etuja, mutta vastuu terveydestä viimekädessä on kuitenkin työntekijällä silloin, kun ei puhuta aidosti työturvallisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Ryhmäpaine ei minusta saisi johtaa siihen, että ryhdytään juoksemaan maratoneja tai nostamaan painoja vain siitä syystä, että sillä halutaan osoittaa samanhenkisyyttä tai päästä tekemisiin oikeiden henkilöiden kanssa. On myös selvää, että päätöksentekijöiksi valikoituu kilpailuhenkisiä ihmisiä ja urheilu on hyvä tapa mitata menestystä myös vapaa-aikana.

No miksi tämä blogikirjoitus tällaisesta aiheesta, jonka nyt ei pitäisi oikeasti olla mikään ongelma meritokraattisesti toimivassa yrityselämässä. En uskokaan, että se on kovin suuri ongelma, mutta ilmiönä se minusta liittyy siihen, että rajanveto työajan ja vapaa-ajan välillä on ainakin monella korkeakoulutusta vaativalla alalla hämärtymässä, etätyö lisääntyy ja työpaikka korvautuu muilla yhteisöillä. Asiakkaita, vastapuolista puhumattakaan, ei tarvitse edes tavata, kun neuvotellaan videoyhteyksin ja vaihdetaan allekirjoituksia kättä puristamatta. Kertaluonteisiin tuttavuuksiin ei kannata panna aikaa, vaikka usein kuulijana voisi olla saamapuolella. Samalla näen, miten työnantajat erilaisten harrastusten mahdollistamisen ohella tavoittelevat myös erilaista sitoutumista paitsi työntekijöiden kesken myös suhteessa asiakkaisiin. Enää ei riitä, että teambuildingia harjoitetaan muutaman kerran vuodessa tai järjestetään joku asiakastapahtuma, vaan nyt pitäisi treenata asiakkaidenkin kanssa miltei viikoittain. Päivä, jolloin joku esittää tulleensa syrjityksi väärän urheilulajin valinnasta on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan.