Miten syntyi nykyaikainen asianajotoiminta

Jarkko Ruohola

Blogit

21.03.2017

Kirjoitus on tiivistelmä eduskunnan lakivaliokunnan Suomi 100 -juhlaseminaarissa 9.3.2017 pitämäni esitelmän historiakatsauksesta

Ensimmäiset järjestäytyneet tuomioistuimet toimivat antiikin Kreikassa. Oikeus eriytyi selvästi erilliseksi yhteiskunnallisen toiminnan alueeksi ensimmäisenä antiikin Roomassa. Retoriikka eli puhetaito oli Roomassa tärkeää. Retoriikasta jalostui ajanlaskumme alkuvuosina käytäntö siitä, että henkilö puhui oikeudessa toisen puolesta. Myös termi advocatus on peräisin tuolta ajalta. Asianajajaetiikkakin alkoi kehittyä varhain: Keisari Valentianuksen laissa säädettiin 300-luvulla muun muassa, että asianajajan tuli ennen muuta huolehtia oikeudellisesta avusta ja välttää vastapuolen herjaamista enempää kuin asian hoitamisen kannalta oli tarpeellista.

Nykymuotoinen asianajotoiminta sai alkunsa Ranskasta. Siellä siirryttiin 1200-luvulla sellaiseen oikeudenkäyntimenettelyyn, jossa asianosaisen ei tarvinnut olla henkilökohtaisesti läsnä oikeudessa, vaan hän saattoi lähettää asiamiehen sijaansa. Ranskassa säädettiin vuonna 1345 ensimmäinen asianajajia koskenut laki. Asianajajaksi ryhtyvän piti vannoa 24-kohtainen vala, jossa hän muun muassa vannoi, että ei hyväksy ajettavakseen asioita, jotka tietää oikeudenvastaisiksi.

Ruotsi-Suomessa ammattimainen asianajo alkoi 1600-luvun alussa. Vuonna 1614 perustettiin Svean hovioikeus ja seuraavaksi Turun hovioikeus vuonna 1623. Tämä merkitsi tärkeää askelta kohti oikeudenhoidon ammattimaisuutta. Tutkimustulosten mukaan Suomen ensimmäiset ammattimaiset, oikeustiedettä opiskelleet asianajajat toimivat 1640-luvulla Turun raastuvanoikeudessa. Asianajajat jaettiin raastuvanoikeuden asianajajiin ja hovioikeuden asianajajiin. Jälkimmäisten ammattinimike oli advokat.

Ruotsi-Suomessa pääsääntönä oli, että osapuolet olivat oikeudenkäynnissä läsnä itse ja ilman avustajaa. Tilanne ei juurikaan muuttunut autonomian aikana. Ensimmäinen matrikkelitieto on vuodelta 1879, jolloin koko Suomessa oli vain noin 20 asianajajaa. Selvää on, että he eivät pystyneet avustamaan kuin murto-osassa maamme oikeudenkäynneistä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen asianajajakunta järjestäytyi valtakunnallisesti: Suomen Asianajajaliitto perustettiin Turussa vuonna 1919. Asianajajia ja oikeudenkäyntiasioita hoitavia muita lakimiehiä oli kuitenkin edelleen varsin vähän ja maallikkoasioitsijoilla oli suuri rooli oikeudenkäynneissä vielä 1970-luvulla.

Merkittävä rajapyykki oli vuonna 1993 voimaan tullut oikeudenkäyntiuudistus, jolla riita-asioiden oikeudenkäynti muuttui suulliseksi, välittömäksi ja keskitetyksi. Haastehakemukselta ja kirjalliselta vastaukselta ryhdyttiin vaatimaan paljon aiempaa enemmän. Käytännössä maallikon on lähes mahdotonta laatia haastehakemusta tai vastauskirjelmää oikeudenkäymiskaaren ja käräjäoikeuskäytännön edellyttämän sisältöisenä. Myös asian ajaminen pääkäsittelyssä ja mm. prekluusiosäännösten ymmärtäminen vaatii asiantuntevaa asianajajaa.

Yksityinen ihminen tai pk-yritys joutuu osalliseksi oikeudenkäyntiin hyvin harvoin, moni ihminen vain kerran elämässään. Oikeudenkäynnin kohteena on yleensä jokin osapuolille hyvin tärkeä asia: lapsen tapaamisoikeus, talokauppariita tai työsuhteen irtisanominen. Kun rikosasia käsitellään täysimittaisessa oikeudenkäynnissä, on usein kysymys rikoksesta, josta voi seurata vankeusrangaistus. Yritykset käyvät oikeutta tavallisimmin sopimusriidoista, joissa on isot taloudelliset intressit. Asiointi käräjäoikeudessa ei siis ole arkipäiväistä puuhaa. Jatkokäsittelylupajärjestelmän laajeneminen on johtanut siihen, että yhä useampi asia käsitellään täysimittaisesti vain yhdessä oikeusasteessa eli käräjäoikeudessa.

Edellä mainituista syistä on perusteltua, että asianosaisilla on oikeudenkäynnissä asiantunteva asianajaja. Vaikka tuomioistuin tuntee lain, riippuu jutun lopputulos siitä, osaavatko osapuolet vedota oikeisiin seikkoihin oikealla tavalla. Ja lainsäädäntökin on nykyään niin laajaa ja moniulotteista, että kokenutta asianajajaa tarvitaan sen esille tuomiseen, mihin lainkohtiin ratkaisu tulisi perustaa. Myös hallinto-oikeuksissa käsiteltävissä asioissa on asiaan perehtynyt asianajaja usein tarpeen.