Onko verotus taas pop?

Jyrki Prusila

Blogit

01.12.2020

Kun opiskeluaikana kerroin kokeneelle lakimiehelle tekeväni syventävät opinnot konserniyhtiöiden verotuksesta professori Tikan projektissa, totesi hän, ettei verotus ole mitään juridiikkaa vaan hallintoa. Yhteiskunnalla kun on menonsa ja pykälät pitää kirjoittaa niin, että verotuloja kertyy riittävästi. Verohallinnon huippuhyvästä palvelusta ei ole sanottavissa moitteen sanaa, mutta verottajalle tarjottavia ideoita siitä, mitä verotetaan, tulee tarkastella kriittisesti.     

Koronaepidemian ja erään pressanvaalin ohella ei julkisuudessa ole juuri ollut muusta puhetta kuin yhteiskunnan velkaantumisesta ja verotuksesta. Jokavuotisten, varsin harhaanjohtavien, mutta kuitenkin viranomaisten aktiivisesti julkistamien verotietojen ohella olen noteerannut kirjoituksia, televisio-ohjelmia ja lakialoitteita. Professori Anu Kantolan tutkimushankkeen raportista uutisoitaessa (HS 17.11.2020) luin, että pienituloiset eivät, toisin kuin suurituloiset, vastustaneet verojen lisäämistä koronakustannusten kattamiseksi. Muutamat lehdet ja poliitikot ovat tuoneet esille, että ne 20 % suomalaisista palkansaajista, jotka ansaitsevat yli 40.000 euroa vuodessa maksavat kaikista ansiotuloveroista 96 %. Kolmanneksi katsoin perjantai-illan prime time -viihdettä (YLE 27.11.2020), jossa haastateltiin emeritusprofessoria mm. osinkoverotuksesta ja vasemmistopoliitikkoa verotuksen oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi keskustelua herättää lakiuudistus, jonka mukaan lievennettäisiin merkittävästi työntekijöiden omistamien osakkeiden luovutusvoittoverotusta.

Mitä näistä sitten pitäisi ajatella, kun valtio toimeenpanee verotuksen ja sen pitäisi olla sekä oikeudenmukaista että tukea yhteiskunnan kehitystä ja olla ideaalitapauksessa yksilön ja yrityksen oikeudenmukaiseksi kokema kustannus hyvinvointiyhteiskunnan palveluksista kaikille jäsenilleen.

Kantola jatkoi tänään (HS 1.12.2020), että suuri osa (34 %) hyvätuloisistakin tuntui hyväksyvän, että verot tällaisen valtavan katastrofin seurauksena nousevat. Tämä tuntuu äkkipäätä järkeenkäyvältä ja väistämättömältä, mutta kun tämä toteamus yhdistetään faktoihin tavallisen palkansaajan veroasteesta, lisätöistä saatavien ansioiden verotuksesta ja kannustinloukuista, joudutaan väkisinkin kysymään, missä on se piilevä veronmaksukyky, jolla tämä kaikki kustannetaan? Onko se kuitenkaan esimerkiksi kiinteistöverossa, arvonlisäveron korotuksessa tai haittaveroissa? Veroasteen nostamisessa tai marginaaliveron jyrkentämisessä se ei tunnu olevan. Yritystoiminnan ja yritysten omistamisen verotuksessa nähdään toki aina potentiaalia erityisesti siellä, missä politiikkaa eniten tehdään mielikuvilla ja, rohkenisin sanoa, vastakkainasettelulla. On halpaa sanoa, että omistajayrittäjät eivät maksa riittävästi veroja, kun samaan lauseeseen yhdistetään sähkön siirtomaksut. Sähkön siirtomaksut voidaan yhdistää myös kansainväliseen verotukseen, jossa korko on meno siellä, missä se maksetaan ja tulo siellä missä se ansaitaan. Kotimaisia kohteita arvioitaessa unohdetaan sujuvasti, että yritykset pitävät kiinni työntekijöistään ja kun palvelusektori työllistää puolet yritysten työntekijöistä, ei tuotannon siirto ulkomaille ole edes mikään vaihtoehto.   Tänään luin toistamiseen vasemmiston ehdotuksen progressiivisesta yritysten tuloverosta. Päättyisikö taulukko esimerkiksi miljardin euron vuositulokseen?  Eläkeläisten raippaveroa (6 % lisävero) pidetään ilmeisesti jo niin annettuna, ettei sitä edes mainita.

Mikä sitten on tämä uudistus työntekijöiden omistamien osakkeiden luovutusvoittoverotuksesta? Kollegani Mirja Ropo käsitteli sitä viime viikolla toimistomme webinaarissa, joihin osallistuminen ei muuten edellytä asiakassuhdetta. Hallituksen esityksen (73/2020) mukaan henkilöstöantien tekemistä halutaan helpottaa. Merkittäessä työnantajayhtiön osakkeita verotettava etuus syntyisi vasta, jos merkintähinta alittaisi tilinpäätöksen perusteella lasketun matemaattisen arvon. Sen nyt järkevästi ajatellen luulisi aina olevan käypää arvoa alhaisempi eikä tarkoitus voi muutenkaan olla, että osakkeenomistajat jakaisivat omaisuuttaan aivan alihintaan. Tällöin tavoitteena on malli, jossa annetaan työntekijöiden merkitä työnantajan osakkeita halvalla tarkoituksella, että osakkeita myöhemmin käypään hintaan myytäessä verotus olisi ansiotuloverotusta lievempää. Taustalla on tiettävästi ollut halu kannustaa startup- ja kasvuyritysten omistajuutta ja jopa houkutella ulkomaalaisia Suomeen.

Tarkoitus on toki hyvä, mutta onko nyt oikeasti järkevää, että ainoa tiedossa oleva verotukseen tarjolla oleva lievennys kohdistuisi tilanteisiin, joissa koko yhtiö myydään? Ymmärtäisin lievemmän verotuksen kulttuurissa, jossa yritysmyynneistä saadut rahat pääsäätöisesti sijoitettaisiin uuteen yritystoimintaan, mutta kun Suomessa tällaista kulttuuria ei vielä riittävästi ole. Aivan tarpeettomasti yrityskaupalla rikastumista pidetään Suomessa vieläkin kuin lottovoittona, jolla ensinnä hoidetaan perhepiirin asiat kuntoon ja sen jälkeen sijoitetaan vaikkapa vuokra-asuntoihin tai pörssiosakkeisiin. Harvalukuinen joukko toimii enkelisijoittajina tai voi osallistua private equity-rahastoihin ja ottaa riskiä, jolle sitten voi saada vastaavasti merkittävän tuoton. Suomessa on vielä lyhyt ja kapea historia tämän tyyppiselle sijoittamiselle. Toivoa saattaa, että tulevaisuudessa vakiintuneemmat rakenteet ja esimerkit alentavat kynnystä laajemmalle joukolle osallistua myös riskisijoittamiseen.

Verotuksen kehittämisen kohteen pitäisi olla merkittävästi kunnianhimoisempi. Tavoitteena pitäisi olla kannustaminen työntekoon paitsi sellaisessa tilanteessa, jossa on mahdollisuus tulospalkkaukseen tai lisätöihin, myös silloin, kun ansiot tulevat useasta eri paikasta. Työvoiman liikkumiseen voisi olla verokannustimia, jotta työn vastaanottamisen kynnys alenisi. Tiivistetysti marginaaliverotus ei saisi olla asia, jota mietitään, kun kysytään, kelpaisivatko työtulot tai lisäansiot. Tutkijat selvittäkööt, mikä on korkein siedettävä prosentti tähän tarkoitukseen, koska lähivuosina verotuksen korkea taso on nyt ilmeisen pakko hyväksyä. Emeritusprofessorin kunniaksi on sanottava, että myös hän nosti marginaaliverotuksen korkean tason ykkösongelmaksi. Yritysten ja omistajien verotuksessa kannustimien tulisi kohdistua yritystoiminnan kehittämiseen ja ajatukset progressiivisesta yritysverosta ja varallisuusverosta ovat puhtaasti poliittisia heittoja. Velkavetoisten yritysrakenteiden tarkastelu tulee tehdä kansainvälisessä yhteistyössä terveen itsekkäästi pelkäämättä seurauksia. Meidän luottotiedoillamme lainaa Suomeen saa jatkossakin. 

Verotus ei siis ole juridiikkaa, vaan hallintoa. Juridiikassa on kysymys usein tahdonvaltaisista asioista, jotka synnyttävät oikeussuhteita, joita sitten arvioidaan. Hallinnossa tällaista vapautta ei ole. Sitä suuremmalla syyllä verotuksen pitäisi olla oikeudenmukaista ja toimivaa ja vapaata tarkoitushakuisista toteuttamiskelvottomista heitoista.  Etenkin nyt kun se on niin pop, että kelpaa taas kokkapuheisiin.