Tarvitaanko salassapitositoumusta?

Harri Lukander

Blogit Sopimukset

01.10.2024

Useissa kaupallisissa asiakirjoissa sekä myös neuvotteluprosesseissa, jotka tähtäävät kaupallisiin sopimuksiin, käytetään vakiintuneesti salassapitositoumusta. Sitoumus on yksipuolinen ilmoitus, missä sitoutuja vahvistaa pitävänsä sitoumuksessa yksilöidyt asiat salaisina. Voidaan käyttää myös salassapitosopimusta, jossa on useampia osapuolia, jotka vakuuttavat toisilleen pitävänsä sovitut asiat salassa. Edellä olevista käytetään usein nimitystä NDA (Non-Disclosure Agreement).

Monesti kaupallinen yhteistyö vaatii salaisten tietojen luovuttamista jollekin yhteistyökumppanille. Jotta tietoja uskalletaan luovuttaa, käytetään salassapitositoumusta, jossa luovutuksensaaja sitoutuu pitämään saamansa salaiset tiedot ominaan. Mitä sitten tapahtuu, jos sitoumuksenantaja rikkookin antamaansa sitoumusta ja luovuttaa tietoja edelleen? Hän joutuu korvaamaan aiheuttamansa taloudellisen vahingon, mutta käytännössä loukattu osapuoli eli tietojenluovuttaja on lähes mahdottomassa tilanteessa, kun pitäisi näyttää euromääräinen vahinko, mikä on aiheutunut. Tämän vuoksi sitoumukseen voidaan sisällyttää sanktio, useimmiten sopimussakko, minkä rikkonut osapuoli joka tapauksessa joutuu maksamaan sopimusrikkomuksestaan, vaikka vahinkoa ei pystyttäisi näyttämäänkään. Pelkkä rikkomisen osoittaminen laukaisee sopimussakon maksuvelvoitteen.

Neuvottelutilanteesta riippuu, hyväksyykö salassapitositoumuksen antaja sopimussakkovelvoitteen vai ei. Mitä suurempi yritys on sitoumuksen antajana, sitä nihkeämmin se suhtautuu kaikkiin mahdollisiin sanktioihin. Tuolloin pitää vakavasti harkita, uskaltaako tietoja luovuttaa vai ei.

Vaikka salassapitositoumukseen sisällytetäänkin sanktio, on se silti tietojen luovuttajan kannalta heikko asiakirja, koska vähääkään nokkelampi luovutuksensaaja pystyy muuntamaan saamaansa tietoa helposti sellaiseen muotoon, että sopimusrikkomustakin on vaikea näyttää toteen. Voi käydä niin, että huomataan markkinoilla samantapainen asia, josta tietoja luovutettiin, mutta sen näyttäminen, onko tietolähteen alkuperänä luovutuksensaaja, on vaikeaa. Vielä onnettomampi tilanne luonnollisesti on, mikäli sanktiota ei ole sisällytetty sitoumukseen.

Ainoa neuvo, joka tietojen luovuttajalle voidaan antaa, on talonpoikaisjärjen käyttö siinä mielessä, että kaikkea tietoa ei luovutetakaan, vaan osa jätetään oman haltuun, mikäli se ylipäätään on mahdollista. Tilanne on harmillinen siinä mielessä, että esimerkiksi keksintöjen kaupallistaminen vaatii yleensä enemmän rahkeita, mitä keksijällä normaalisti on, ja tuolloin pitäisi löytää luotettava yhteistyökumppani, mikä kuitenkin pitää sille luovutetut salaiset tiedot vain osapuolten yhteisessä käytössä eikä ala niitä itsenäisesti hyödyntää.

Yhteenvetona voidaan todeta, että salassapitositoumus/sopimus on useissa neuvottelutilanteissa välttämätön asiakirja, mutta parhaimmillaankin heikko tietojen luovuttajan kannalta.

Harri Lukander