Tökkäävätkö innovaatiot tukisääntelyyn?

Mikko Jalkanen

Blogit Immateriaalioikeudet

10.10.2022

Suomi on perinteisesti ollut innovaatioiden kärkimaa ja myös tilastokeskuksen huhtikuussa 2022 julkaiseman tutkimuksen mukaan innovaatiotoiminta on yleistynyt kattamaan yhä suuremman osan yrityksistä. Suuri osa innovaatiosta pohjautuu suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään ja lähes kaikilla korkeakouluilla onkin omia ohjelmia tai yrityksiä, joiden tehtävänä on kehittää innovaatioiden kaupallistamistoimintaa. Kaupalliset hankkeet eivät enää kuulu julkisin varoin rahoitettavien oppilaitosten keskeisiin tehtäviin, joten juuri tässä vaiheessa innovaatioiden siirtymä yksityisiin käsiin yhteiskuntaa hyödyttävällä tavalla onkin varsin luontevaa.

Kun korkeakoulussa kehitetty innovaatioaihio on riittävän kypsä kaupallistamiseen yksityisen yhtiön kautta, ja lisäksi tämän yrittäjäriskin ottamiseen ilmoittautuu sopivat porukka, on aika neuvotella sopivista keinoista innovaation siirtämiseksi korkeakoulumaailmasta uuteen yritykseen. Tässä vaiheessa keskeiseksi keskustelunaiheeksi nousee innovaation siirrosta korkeakoululle maksettava korvaus, joka pahimmassa tapauksessa estää siirron ja saa aikaan sen, että innovaatioon liittyvät immateriaalioikeudet jäävät hyödyntämättä. Start up -yrityksen rahoitus ei välttämättä kestä huomattavaa kertamaksua immateriaalioikeuksien siirrosta.

Maalaisjärjellä ajatellen parhaana mallina toimisi kohtuullinen ja takapainotteinen rojaltimenettely, jossa yritys maksaa innovaation kaupallistamisen tuottamista tuotoista vasta siinä vaiheessa, kun niitä joskus syntyy. Tavallaan kyse on win/win -tilanteesta, jossa maksuvelvollisuus seuraa vasta silloin, kun innovaatio oikeasti tuottaa. Teknologiajuristin työssä olen kuitenkin viime vuosina havainnut, että korkeakoulut eivät innostu tästä mallista, koska innovaatio kuitenkin siirtyy ulos korkeakoulusta pysyvästi eikä korkeakoulu pysty vaikuttamaan siihen, olisiko joku toinen taho onnistunut kaupallistamisessa paremmin. Uhkana näyttäytyy siis se, että yritys ei kykene kaupallistamiseen.

Korkeakoulut ovat sen sijaan alkaneet arvottaa immateriaalioikeuksia valtiontukilainsäädännön kautta ajattelemalla, että julkisin varoin rahoitettua innovaatiota ei voida tukisäännösten vuoksi luovuttaa saamatta korkeakoululle vastineeksi innovaation kehittämiseen käytettyjä, julkisin varoin rahoitettuja kustannuksia. Kyseinen lainsäädäntö on vaikeaselkoista ja monitulkintaista, mutta perusideana on kuitenkin ajatus siitä, että mikä tahansa julkisella varoilla rahoitettu tuki yksityiselle yritykselle voi olla laitonta, jos se antaa yritykselle etua, joka puolestaan voi vääristää kilpailua. Tästä on toki EU-tason poikkeuksia, kuten varhaisen vaiheen riskirahoituksen erilaiset ryhmäpoikkeukset sekä monille tuttu de minimis -tuki.

En uskalla väittää, että korkeakoulut toimisivat asiassa suoranaisesti väärin tukeutuessaan valtiontukilainsäädäntöön. Sen sijaan uskallan esittää, että hinnoittelun perustaminen korkeakouluille innovaation kehittämisestä aiheutuneisiin kuluihin ei ehkä ole oikea tapa lähestyä asioita eikä edesauta Suomen innovaatiotoiminnan kehittämistä. En myöskään jaksa uskoa, että korkeakoulua syytettäisiin laittomasta valtiontuesta, jos innovaatio siirrettäisiin kahden osapuolen väliseen neuvotteluun perustuvalla kompensaatiomallilla. Jos hinnoittelun pohjaksi aletaan miettimään tutkijoiden palkoista, toimitiloista, työvälineistä ym. syntyneitä kuluja, päädytään varmasti kohtuuttomiin summiin. Muutenkin tuntuu, että nämä kuluerät ovat jo aika etäällä sellaisesta tuesta, jonka myöntämistä valtiontukilainsäädäntö sääntelee.

Hinnan määrittäminen mille tahansa aineettomalle oikeudelle on aina erittäin vaikeaa. Yrityskaupoissa ja -järjestelyissä meillä kuitenkin jo on verohallinnon ohjeistukseen perustuva arvotusmenetelmä, joka pohjautuu toisistaan riippumattomien osapuolten aidossa neuvottelutilanteessa määrittämään käypään arvoon. Julkisesti noteeraamattomien yhtiöiden osakkeita voidaan arvostaa verohallinnon käyttämillä substanssi- tai tuottoarvoilla, mutta pääsääntönä on vertailuarvo, jos sellainen on tarjolla. Vertailuarvo taas tarkoittaa kutakuinkin sitä arvoa, jota osakkeista on viimeksi maksettu tai jolla yhtiöön ollaan valmiita sijoittamaan. Käytännössä kyse on siis hyvin markkinaperusteisen lähestymisen pohjalta siitä arvosta, jonka joku kaupallinen ja riippumaton toimija on katsonut oikeaksi maksaa.

Eräässä aikoja sitten toteutuneessa toimeksiannossani suomalainen yritys sai ulkomaiselta yliopistolta kaupalliseen käyttöön immateriaalioikeuksia siten, että yliopisto ei vaatinut rahallista vastinetta. Sen sijaan yliopisto pyysi vastineeksi mahdollisesti kaupallistettavien tuotteiden hyödyntämisen yhteydessä pelkkää ilmoitusta siitä, että innovaation pohja on kehitetty kyseisessä yliopistossa. Ajatuksena oli se, että tämä tieto hyödyttää yliopiston tutkimusryhmää huomattavasti enemmän kuin euromääräinen hinta immateriaalioikeuksista. Suomalainen yhtiö ei myöskään joutunut maksamaan innovaatiosta, jonka kaupallistamisen onnistumisesta ei vielä tuossa vaiheessa ollut varmuutta. Ja kyse oli EU-alueen yliopistosta, jota koskevat samat valtiontukisäännökset. Kukaan tuskin tietää montako innovaatiota on jäänyt hyödyntämättä siksi, että sen siirrosta ei päästä kaupalliseen sopimukseen. Toisaalta yhdenkin potentiaalisen innovaation jääminen pöytälaatikkoon on liikaa.