Yritysten maksukäyttäytymisen tulkintaan merkittäviä muutoksia

Kimmo Tenhovirta

Artikkelit Oikeudenkäynnit ja riidanratkaisu Sopimukset

02.10.2023

Korkein oikeus on antanut kesäkuussa 2023 ennakkoratkaisun, jonka voidaan odottaa muuttavan tulevaisuudessa yritysten välistä maksukäyttäytymistä merkittävästi.

Yritysten välillä on ollut perinteisesti tavanomaista soveltaa maksukäytäntöä, jonka mukaan mikäli velallisyritys maksaa laskunsa eräpäivän jälkeen eikä velkojayritys vaadi viivästyneelle maksulle viivästyskorkoa, on yritysten välille syntynyt konkludenttinen sopimus siitä, että velkojayhtiöllä ei olisi oikeutta lainkaan periä viivästyskorkoa. Näin ovat pääsääntöisesti katsoneet myös käräjä- ja hovioikeudet niissä tapauksissa, missä velkojayritykset ovat viivästyskorkoa tällaisissa tilanteissa vaatineet. Korkein oikeus on kuitenkin kesäkuussa antamallaan päätöksellä todennut, että tällainen konkludenttinen sopimus ei ole velkojaa sitova ja että velkojalla on oikeus vaatia viivästyskorkoa saatavan vanhentumisen rajoissa.

KKO tulkitsi asiassa Euroopan parlamentin ja neuvoston maksuviivästysdirektiiviä, johon laki kaupallisten sopimusten maksuehdoista eli maksuehtolaki pohjautuu. Direktiivin 7 artiklassa ilmaistaan selkeästi muun muassa, että sellainen sopimusehto tai menettely, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida periä, on katsottava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi. Maksuehtolaissa tämä ilmaistaan sen 8.1 §:ssä, jonka mukaan sellainen sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton.

Aikaisempi käytäntö maksuehtodirektiivin tulkinnassa on kuitenkin ollut epäselvä. Käytännössä yleisin toimintatapa on ollut se, että joko viivästyskorvauksia vaaditaan välittömästi tai ainakin hyvin pian maksuviivästyksen tapahduttua, tai vaihtoehtoisesti niitä ei vaadita lainkaan. Direktiivin sisällöllinen yhteensopivuus Suomen kansallisen lainsäädännön kanssa on ollut epäselvä. Maksuehtolaki ei ota kantaa siihen, mitä ”sopimuksella” säännöksessä tarkoitetaan, ja voidaanko vakiintuneen toimintatavan katsoa muodostaneen tällaisen sopimuksen.

Mitä KKO päätti?
Tapauksessa oli tiivistettynä kyse siitä, että päämiehemme asiakasyritys oli pitkään tilannut erinäisiä tavaroita päämieheltämme. Kussakin päämiehemme lähettämässä laskussa oli määrätty eräpäivä, mutta asiakasyrityksen maksusuoritukset olivat viivästyneet yli 100 kertaa. Päämiehemme ei ollut reagoinut maksuviivästyksiin vuosiin. Päämiehemme nosti vuonna 2018 kanteen, jossa se vaati asiakasta suorittamaan viivästyskorot ja perintäkulut maksuviivästysten johdosta niiltä osin, kun ne eivät olleet vanhentuneita, eli kolmen vuoden ajalta laskun eräpäivästä. Asiakas oli katsonut, että koska se oli ennen maksanut laskut aina kuukauden sisään eräpäivästä ilman seuraamuksia, tämä käytäntö oli muodostanut osapuolten välille konkludenttisen sopimuksen siitä, että maksuilla ei heidän välillään ole lainkaan viivästysseuraamuksia, kunhan ne tulevat suoritetuksi samassa aikaikkunassa kuin aiemminkin.

KKO:n ennakkoratkaisussa linjataan nyt selkeästi, että menettääksesi oikeutesi periä viivästyskorkoa tai perintäkuluja viivästyneistä saatavista, tulee niistä eksplisiittisesti luopua jokaisen laskun osalta. Päämiehemme ja hänen asiakkaansa välille syntynyttä käytäntöä, jonka mukaan asiakas on maksanut laskunsa aina kuukauden sisään eräpäivästä, on tulkittava maksuviivästysdirektiivin ja näin ollen maksuehtolain vastaseksi kielletyksi sopimusehdoksi, joka on tehoton. KKO:n mukaan asiassa ei voida katsoa, että päämiehellämme olisi ollut enää yksittäiseen tilaukseen perustuvan laskun maksuviivästyksen tapauksessa vapaus valita, ryhtyykö se vaatimaan viivästysseuraamuksia välittömästi, vai luopuuko se kokonaan niiden vaatimisesta. Siispä tällaista viivästysseuraamuksista luopumista ei tehty lain tarkoittamalla tavalla vapaaehtoisesti. Ennakkoratkaisu siis vahvistaa huomattavasti velkojien oikeuksia entiseen verrattuna, ja tarkoittaa käytännössä viivästyskorvausten perimisoikeutta kolmen vuoden ajan laskun eräpäivästä. Maksuviivästysdirektiivistä syntyvää kieltoa tulee siis tulkita tiukasti velkojan oikeuksien hyväksi.

Mitä vaikutuksia KKO:n ratkaisulla on käytännössä?
KKO:n ratkaisu on käytännössä merkittävä. Ratkaisun voisi kuvitella johtavan velkojien heräämiseen toimiin vastaavissa tilanteissa, joista seuraavat viivästyskorvaukset voivat tulla velalliselle yllättäenkin. Ratkaisu luonee velallisten vakavampaa suhtautumista velkojen maksuun ajallaan, kun hyvin pienestäkin viivästyneestä velasta voidaan kolmen vuoden ajan vielä periä viivästyskorkojen lisäksi 40 euron vakiokorvaus.

Perimisoikeudesta voidaan kuitenkin edelleen osapuolten niin halutessa sopia myös niin, että oikeudesta luovutaan. Tämän täytyy kuitenkin tapahtua vapaaehtoisesti ja eksplisiittisesti ja jokaisen sopimuksen osalta erikseen.
Oikeuskäytännön muutos toimii kannustimena maksuviivästysten välttämiselle, sillä taloudelliset seuraukset saattavat olla velan suuruuteen nähden suuret. Samanaikaisesti velkojien laillista oikeutta periä saataviaan on vahvistettu, mikä tuo velkojalle lisävarmuutta velkomisprosessiin.